Arvioinnin mörkö on pakollinen osa opettajan arkea. Toiset näkevät sen työkaluna, toiset kasvatustyötä haittaavana entisajan jäänteenä. Jo sanalla ”arviointi” on tavallaan arveluttava sävy. Arviointi, arvioida, arvottaa. Asioita ja ihmisiä laitetaan järjestykseen arviointiperusteesta riippuen, usein myös tahtomattammekin. Kenellä on ylivalta arvioida muita? Kuitenkin, kaikki arviointi on voitava perustella. Ei riitä, että esitetään vaatimukset tiettyyn arvosanaan tai arviointikriteerin täyttymiseen, vaan on pystyttävä myös perustella miksi ylipäätänsä arvioidaan. Mitä arvioinnilla haetaan? Ketä se hyödyttää?

Siinä se sana tuli. Hyöty. Arvioinnista on oltava jollekin hyötyä, ja arviointia voikin katsoa useasta eri vinkkelistä. Esimerkiksi jos arvioinnilla pyritään parantamaan tai edistämään jotain toimintaa, voidaan vaikkapa Jukka Kukkulan Sukka-yrityksen toimintamenetelmiä punnita tuotannon, tuloksen ja tehokkuuden parantamiseksi. Nykyisiä toimintaperiaatteita arvioidaan ja verrataan vaihtoehtoisiin menetelmiin, ja valitaan niiden väliltä paras.

Kansakoulun aikoina myös opettajat olivat tiiviin arvioinnin kohteena. Kansakoulutarkastajat monitoroivat opettajien osaamista ja opetustaitoa muiden asioiden lomassa. Hyvä opettaja osasi ennustaa oppitunnin kulun ja käyttää tiettyä tulosta saavia opetusmenetelmiä. Monitorointi onkin eräänlaista valvomista, ja sen kautta toiminnan arviointia. Voisi ajatella, että monitoroinnilla pyritään ylläpitämään tiettyjä standardeja, eikä välttämättä suoraan pyritä tuloksen parantamiseen.

Kaikille tutuimpana arvioinnin tyylilajina on kuitenkin perinteinen kouluarviointi. Ketä varten tämä arviointi on? Arvioidaanko oppilaita koulun tehokkuuden parantamiseksi? Laitetaanko oppilaat paremmuusjärjestykseen, jotta voidaan hyvissä valita tulevat ojankaivajat ja insinöörit? Arvioidaanko lapsia, jotta opettajilla olisi syy pitää ruotsin sanakokeita?

Opettajat ja asiaan perehtyneet osaavat kuitenkin vastata, että arviointi on työkalu oppilaan oppimisen ohjaamiseen. Oppilaita ei vertailla toisiinsa, eikä arvosanoja anneta naamakertoimen tai käsialan mukaan. Arvioinnin perimmäisenä tehtävänä on ohjata ja kannustaa opiskelussa. Arviointia ei siis saisi tarkastella sellaisenaan, vaan on pidettävä mielessä sen yhteys muihin pedagogisiin prosesseihin (Atjonen 2007, 20). Kuinka moni oppilas tämän kuitenkin tietää? Hyvin harva nauttii arvioinnin kohteena olemisesta, ja moni oppilas voi nähdä arvioinnin vain opettajan tapana kiusata oppilaita. Opetussuunnitelma kuitenkin sanoo suoraan, että oppilailla tulee olla tieto arviointiperusteista ja siitä, miksi arvioidaan (Opetushallitus 2014, 48). Tästä informoiminen on opettajan vastuulla.

Pohdinnan paikka on myös mietittäessä arvioinnin merkitystä oppilaan kannustamiselle ja opinnoissa kehittymiselle. Arvioinnin on oltava merkityksellistä jokaiselle oppijalle taitotasosta riippumatta. Kaikille on pystyttävä antamaan tilaisuus näyttää osaamisensa ja kehittää sitä vielä pidemmälle. Kympin oppilaat tarvitsevat haasteita kehittyäkseen, ja näyttääkseen todellisen potentiaalinsa. Samalla myös hieman hitaammin kulkeville oppilaille on kyettävä antamaan heidän tarvitsemaansa tukea ja kannustusta, jotta he pystyvät ylittämään itsensä. Molemmat liikkuvat pienin askelein eteenpäin.

Ehkä syy arvioinnin stigmalle on se, ettei sen merkityksellisyyttä avata tarpeeksi. Yhtälailla arviointia toteutetaan usein väärin. Kuka hyötyy siitä, että opettaja kirjailee vihkoonsa plussia ja miinuksia, ja jakson lopulla antaa näiden perusteella numeerisen arvosanan? Miten tässä nyt sitten osaa kehittää itseään? Mitä tein väärin ja mitä oikein? Lapsilla pitäisi myös olla vapaus arvioida omaa oppimistaan ja esittää tuntemuksiaan osaamisestaan, vahvuuksistaan ja heikkouksistaan.

-Tatu
 

Lähteet

Atjonen, Päivi 2007. Hyvä, paha arviointi. Helsinki: Tammi.

Opetushallitus (2014). Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Vammala: Vammalan kirjapaino