Ennen muinoin hyvän ja tunnollisen oppilaan tunnisti siitä, että koulupäivän alkaessa hän kiikutti opettajalle omenan pienenä lahjana ja "lisäpisteiden" saamisen toivossa. Nykypäivänä ei taida kuitenkaan enää opettajille ja koulutuksen järjestäjille hedelmät ja muut vastaavat terveelliset lahjukset riittää, vaan silmissä kiiluu euron seteleiden kuvat. Jos uusliberalismin periaatteita olisi uskominen, hyvän oppilaan ja erityisesti hyvien vanhempien tunnusmerkkinä voitaisiin pitää paksua lompakkoa ja laadun arvostamista. 

Oppimisteorioissa on selkeästi havaittavissa eroja yleisessä ajattelutavassa siitä, millainen oppijan ajatellaan olevan. Modernissa ops-ajattelussa oppijoiden ajatellaan olevan massaa, minkä seurauksena oppijoiden erilaisia tarpeita ja identiteettejä ei tiedosteta eikä huomioida. Oppijan keskeiseksi tavoitteeksi kasvunsa ja oppimisensa suhteen asetetaan yhteiskunnan jäseneksi kasvaminen, eli yhteiskunnan palvelemisen näkökulma tulee esille. Postmodernin ops-ajattelun mukaan oppijat ovat kaikki yksilöitä, joilla on erilaiset tarpeet. Näin ollen oppijat eivät myöskään ole koulutuksen "tuotantoeläimiä". Uusliberalismi, ns. koulutuksen businessajattelu, puolestaan tuntuu palaavan modernin ops-ajattelun lähtökohtiin. Voitaisiin väittää, että tässä kohtaa siis "The Empire Strikes Back". (Turunen 26.1.2016.)

Uusliberalismi korostaa kilpailua. Sen ajatellaan lisäävän tehokkuutta ja parantavan yleisesti tuloksia kaikilla tasoilla. (Turunen 26.1.2016.) Toki tämä on täysin ymmärrettävä ajatus, perustuvathan muun muassa urheilu, kansainväliset vertailut ja esimerkiksi kaupankäynti kilpailulle. Miten koulumaailma ja kilpailu sitten sopivat yhteen? Jos kuviteltaisiin tilanne, että vanhemmat voisivat "ostaa" lapsilleen mieleisensä koulupaikat, se voisi johtaa ainakin kasvaviin yhteiskuntaeroihin. Toiselta kantilta ajateltuna tämä mahdollistaisi vanhemmille vapauden valita juuri omalle lapselleen parhaan mahdollisen koulun. Kolikolla on siis aina kaksi kääntöpuolta. 

Jesse Bazzul (2012) tuo artikkelissaan esille väitteen, jonka mukaan kilpailu vie eteenpäin tiedettä. Hän kuitenkin itse toteaa, että kilpailu tässä yhteydessä vain henkii uusliberalismin juurtuneita periaatteita ja se ei todellakaan ole yhtä tärkeää kuin esimerkiksi yhteistyön tekeminen (Bazzul 2012). Mikä siis on kilpailun ja yhteistyön tekemisen suhde? Tieteessä voidaan ajatella kilpailun lisääntyessä myös yhteistyön tekemisen tarpeen lisääntyvän. Kilpailu yksinään ei ehkä välttämättä edistä mitään. Sama ajatus voidaan tuoda myös koulumaailmaan: pitäisikö kilpailemisen sijaan panostaa yhteistyön tekemiseen ja tätä kautta koulutuksen parantamiseen? Ainakin oppilaille olisi tärkeää opettaa, että kilpailu ei ole kaikki kaikessa ja jos kilpaillaan, niin silloinkin parhaaseen tulokseen päästään mahdollisesti yhteistyötä tekemällä. 

- Annika

Lähteet:

Bazzul, Jesse 2012. Neoliberal ideology, global capitalism, and science education: engaging the question of subjectivity. Cultural Studies of Science Education 7(4). Saatavilla www-osoitteesta: https://www.researchgate.net/profile/Jesse_Bazzul/publication/257682287_Neoliberal_ideology_global_capitalism_and_science_education_Engaging_the_question_of_subjectivity/links/55482f440cf26a7bf4dabadf.pdf. (Luettu 17.2.2016.)

Turunen, Tuija 2016. Opetussuunnitelmasta. Ops, arviointi ja koulun kehittäminen -kurssin luento 26.1.2016. Lapin yliopisto.

Kuva: http://fi.newsreportr.com/tag/lahikoulu/